Seison kahden muurin välissä. Kuoleman vyöhyke levittäytyy ympärilläni.
Muurien ylitse en pääse enää, mutta itsepä tätä kerjäsin.
Pian minut kerätään pois, kuin kukkanen, jonka talvi syö syksyn viimeisenä päivänä.
Mikään ei minua voi enää pelastaa, en jaksa enää yrittää.
Lysähdän maahan, jalkani eivät enää kestä. Laitan kädet takaraivoni päälle,
ikään kuin se minut vielä voisi pelastaa.
Sekuntit kuluvat, odotan sitä, että minut huomataan.
Sekunnit tuntuvat minuuteilta, en tiedä paljonko aikaa on kulunut.
Kuulen koirien kaukaisen räksytyksen, sireenit rupeavat huutamaan.
Valokeila on kohdistettu minuun, miksi minua ei ole vielä ammuttu?
Haluavatko he, että kärsin viimeiset sekuntini vai pelastaako minut se,
että makaan maassa.
Kohta se selviää ei voi mennä enää pitkään.
Koirat saapuvat, kuulen sen. Minua pelottaa, oi Jumalani miksi minut hylkäsit.
Kuulen huutoja, aikani on tullut, rukoilen: Isä meidän, joka olet taivaissa...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti