Posti

Herään aamulla aikasin, jotta saisin viimeisen kaljan pois jääkaapista.
Käyn läpi tuhkakupin ja kerään ylijääneet purut, jotta saisin aamutupakan.
Olen elämäntapaturisti, ilman tapoja, ilman rahaa.
Rakkaus on rikkauteni.
Rakastan elämää ja sen huonoja puolia, hapetonta tilaa kun savu tunkeutuu
jokaisesta keuhkorakkulastani sisään jättäen tervaisen jälkensä minuun.

Ympärillä vaahtoaa surkeiden ihmissuhteiden meri. Kieroilun ja tyhjien
katseiden virtaus päämäärättömässä ajassa, ajaa minut terveeksi ihmisraunioksi.
Hukuttautuminen normaaliin elämään,
tavattomaan maailmaan,
paskaan,
alkaa kun oppii puhumaan.
Minä kävelen maalla ja hengitän sen mahdollisuuksia.

Oppiminen on elämää, opettele elämään sen kanssa. En aio hukkua, luon
kokonaisen uuden elämän muodon.
Oletko oppinut jo elämään?
Keuhkokalat ja selkärangattomat eivät pääse maailmani rantaa pidemmälle.
Tulisitko kanssani katsomaan miltä maailmani näyttää?

Paremmassa valossa maailmastani nautin.
Ihon repivässä kuumuudessa nautin työni hedelmää.
Muistan ikuisesti kun seisoin maailman reunalla.
Siellä oli kylmä ja pimeys alkoi,
pimeys oli niin tiheää että kun sitä kosketti,
pystyi tuntemaan ihmisen pelon.
Kylmyys poltti arpia sieluun
ja kun vuosin verta,
veri oli mustaa.

Tahdomme pois,
toivomme pääsevämme maailman reunalle.
Se on paha paikka jossa kuolemaa voi kätellä,
mutta opettavainen paikka se on.
Se kertoo kyynisen tyhjyydestä.

Elämän mitta ei riitä millään, jotta kaiken voi kokea.
Täytyy käydä reunalla,
että tietää pelkäävänsä korkeita paikkoja.
Pelätäkseen pimeää täytyy sammuttaa valot.
Rakastaakseen elämää,
on kuolema kohdattava.

Jokainen tunti kuluu ajatuksissa syvissä.
Aatoksissani vartoo totuus.
En kertonut totuutta kenellekkään,
siksi kärsin.
Olisiko pitänyt hellittää ja avata ovet?
Olisiko kaikki päättynyt paremmin?

Missä olet? Tiedän missä olet.
Kenen kanssa olet? Senkin tiedän jo.

Toivomuskaivo on täynnä kolikoita.
Vaikka kuinka paljon kolikoita sinne viskon,
ei se ole ikinä toiveeni arvoista.
Luovutanko?
En.
Miksi?
Miksi toivossa on hyvä elää?
Viisaammat nauravat, minä en naura.
Ei hymyilytä yhtään.

Aika ei anna armoa.
Kellot on mahdollista pysäyttää milloin vain,
mutta aika on ihmiselle liian vahva.

Aikakonetta on toivottu vuosisatoja,
armoa on rukoiltu vielä pidempää.

Muistatko hetken kun yksinäisyys iski
öisen roudanlailla ja pyörittelit viisareita
kellon ympäri, armoa et saanut.

Loskakeleistä paahtavaan aurinkoon.
Vuosikierto toteuttaa itseään.
Ihmisen jäädessä paikalleen,
maailma ei jää.

En kerro siitä mitä näen, kerron siitä mitä tunnen.
Kehoani en tunne, tulvaisuuttani en näe.
Mitä lie muut miettivät kun heidän ohi kävelee varjo.
Varjojen valtakunta on täynnä iloista väkeä.

Pyrähdän hetkeen vesisateen herättelemänä,
en tahdo kastua sateessa joten jään odottamaan,
sateen lakkaamista, uutta hetkeä jatkaa matkaa.
Ihoni jokainen solu tärisee kylmästä,
ulkoa palelen, sisältä palan.

Muutama tanssiaskel, muutama raivonpurkaus.
Mitä ikinä olen elämässäni kätkenyt,
ei tule löytymään, ellen kerro sijaintia.

Ahdistus vituttaa.
Seinät eivät anna tarpeeksi tilaa.
Olo on hirveä ja tyhjyys ympäröi.
Vaikutteista kasaan salaisuuksien majan.

Hah, on helppoa kun osaa.
Taitavat eivät alistu,
voittaja ei häviä.
Vituttaako?