Ihmisen tuska on kiinnitetty maailmassa kahteen lauseeseen:
Minä rakastan sinua. Minä ikävöin sinua.
Tuska on vain heitetty verhoksi näiden lauseiden tielle.
Minä rakastan sinua, mutta miksi sydäntäni kalvaa?
Koska en voi rakastaa ikuisesti.
Minä ikävöin sinua, pelkkää todistelua ettei rakkaus ole ikuista.

Surulliset silmät hehkuvat yössä.
Etsien paikkaansa, etsien aikaansa.
Se elämän valo, hehku,
joka luodessa on annettu,
on kadonnut, kaikonnut,
jättäen jälkeensä vain syvät arvet sieluun,
jotka aika ajoin repeävät auki
ja vuotavat tuota syvää mustaa surua.

Verta, jonka mukana iloiset muistot,
lapsuuden viattomuuden hetket katoavat.
Jäljellä on vain tyhjä sielu, tyhjät silmät.
Nuo silmät hehkuvat vain mustaa valoa,
menetettyä toivoa, tyhjyyttä täynnä tuskaa.

Nämä syvän surun murtamat,
ennen niin sinenkauniit silmät,
kuitenkin jatkavat etsimistä.
Eivät lopeta ikinä,
ennen kuin tuo silmien lämpö
taas löytää tämän yksinäisen sielun luo.

Kipu tekee tuskan.
Tuska tekee nautinnon.
Nautinto saa sydämen arville
ja mielen sokeaksi.

Tuskissani haudun,
sokeasti palvon saatanaa.
Vaikka kuinka muuta väitän.
Saatana on tehnyt tiestä tuskan.
Ja tuskasta nautinnon.

Onko mitään varmaa?
Onko yhtään helppoa?
Onko mitään kaunista?
Onko hetki ilman tuskaa?

Antaisin kaiken jos tuska loppuisi,
kerään voimiani,
jotta saisin taas uuden päivän,
jotta voisin vierittää sen pois harteiltani.
Se ei ole väärin, se on rankkaa.