Katson itseäni silmiin, miettien kuka tuo on?
Olenko minä se, joka tuolta katsoo?
Eikös joskus ollut aina tapana hymyillä, nauraa?
No ei ainakaan enää.
Nyt minua katsovat takaisin tyhjät silmät.
Ulkonevat poskipäät,
poskissa ei enää hymykuopat,
vaan lommot.
Arvet sielun loistavat peilistä kuin sketsisarja.
Tuossa se pikkupoika vetää ensimmäistä kertaa tupakkaa.
Tuossa on ekat kännit, hah, olinpa tyhmä.
Tuossa on...

Ei, enää ei naurata, vain itkettää,
itkisinkin, mutta päätin kauan sitten etten itke.
Jumala saa haistaa vitut,
tai ei sitä varmaan koskaan ollutkaan.
Perhe, ystävät, Jumala,
kaikki ovat hylänneet minut.
Tai minä heidät, en minä tiedä.
Ei vaan tullu juteltua enää.

Kyllä mutta ei.
Mitäs nyt ?
Kai sitä turvaa siihen mitä on jäljellä,
kun ei mitään enää ole.