Katson silmien syvää mustaa ja mietin:
Silmät ovat sielun peili, sanoi joku viisas.
En näe silmissä sielua, en tunne silmissä lämpöä.
Anelevaa paloa, soihtua kuitenkaan en näe.
Silmät hukkuvat sielujen mereen.
Ei vastauksia.
Pelkään olemattomuutta ja huomaan,
kuinka olen paennut ruumiistani.
Päässäni soi laulu, sanoja en voi muistaa.
Kerran osasin sen laulun, lauloin sitä aina,
syksyt muuttuivat valkeiksi,
huulesi olivat siloiset.
Rakkautta mieli kaipaa,
välittämistä,
sinua odottaa.

On kuolematon rakkaus, riipii verille.
Piilossa luolassa lymyää,
hautausmaalla makaa ruumis, vailla eloa,
kuollut.
Pelkään, kaipaan sinun luoksesi.
En uskalla kuitenkaan sitä ääneen sanoa,
tai hiljaa edes miettiä, sillä henkeni karkaa.
Hengityksen tiheys, sykkeen syvyys.
Kuolema avaa silmät, mutta liian myöhään.
Olisipa totuus kertonut minulle syyn ja seurauksen,
olisinpa kuunnellut, kun sydämeni oli vielä tulessa.
Nyt on jäljellä vain hapan maa,
niitetty pelto, kaskettu sydän.
Kuka istuttaisi uuden onnen?
Kuka rakentaisi uuden sielun?

Palaset ovat olemassa.
Osa niistä on karkuteillä.
Sinulla on tärkein,
rakkaus,
ymmärrys.