1. Päivä

On viimein aika, on viimein hetki.
Aika pimeimmän, ehkä kauneimman.
Mielet on vallannut masennus ja odotus.
Lapset leikkivät pihalla,
tekevät linnojaan,
heittelevät pallojaan,
laskevat pulkillaan.

Heitä seuraa hahmo, hahmot.
He katselevat kaukaa,
katselevat läheltä.
He ovat iloisia kun lapset nauravat
ja lohduttavat kun he itkevät.

Lapsista eräs, pieni tyttö,
lähtee metsään.
Hän kävelee ja ihmettelee.
Hän seuraa jälkiä,
ne ovat jäniksen.
Hän seuraa nauraen, juosten, iloissaan ihmetellen.

Hän löytää jäniksen.
Siinä on jänis, siinä on tyttö, siinä on hetki.
Jänis katsoo tyttöä, tyttö katsoo jänistä.
Hetki on ihmeellinen tytölle, hänellä on tunne,
tunne jostakin hahmosta,
henkilöstä ehkäpä.
Jäniksen silmissä tyttö näkee oudon pilkkeen.
Tyttö sanoo: "Koska sinä olet enkeli,
niin seuraathan sinä minua?"
Jänis ei vastaa, katsoo vain.
Se riittää tytölle.

Noista hetkistä on jo aikaa.
Tyttö on jo nainen.
Hän ei voi enää enkeliä nähdä,
eikä kuulla, mutta tuon tytön nimi
on kirjoitettu enkeleiden kirjaan.
Kirjassa kerrotaan tytöstä,
jolla oli hetkensä enkelin kanssa.
Tyttö menestyi ja kaunistui ja
hänestä tuli hylätyn sielun enkeli,
sillä kun jänis katsoi häntä
ja hän jänistä.
Hän näki nuoren miehen
joka sanoi: "Koska sinä olet enkeli,
niin seuraathan sinä minua?"