Paremmassa valossa maailmastani nautin.
Ihon repivässä kuumuudessa nautin työni hedelmää.
Muistan ikuisesti kun seisoin maailman reunalla.
Siellä oli kylmä ja pimeys alkoi,
pimeys oli niin tiheää että kun sitä kosketti,
pystyi tuntemaan ihmisen pelon.
Kylmyys poltti arpia sieluun
ja kun vuosin verta,
veri oli mustaa.

Tahdomme pois,
toivomme pääsevämme maailman reunalle.
Se on paha paikka jossa kuolemaa voi kätellä,
mutta opettavainen paikka se on.
Se kertoo kyynisen tyhjyydestä.

Elämän mitta ei riitä millään, jotta kaiken voi kokea.
Täytyy käydä reunalla,
että tietää pelkäävänsä korkeita paikkoja.
Pelätäkseen pimeää täytyy sammuttaa valot.
Rakastaakseen elämää,
on kuolema kohdattava.

Jokainen tunti kuluu ajatuksissa syvissä.
Aatoksissani vartoo totuus.
En kertonut totuutta kenellekkään,
siksi kärsin.
Olisiko pitänyt hellittää ja avata ovet?
Olisiko kaikki päättynyt paremmin?

Missä olet? Tiedän missä olet.
Kenen kanssa olet? Senkin tiedän jo.

Toivomuskaivo on täynnä kolikoita.
Vaikka kuinka paljon kolikoita sinne viskon,
ei se ole ikinä toiveeni arvoista.
Luovutanko?
En.
Miksi?
Miksi toivossa on hyvä elää?
Viisaammat nauravat, minä en naura.
Ei hymyilytä yhtään.

Aika ei anna armoa.
Kellot on mahdollista pysäyttää milloin vain,
mutta aika on ihmiselle liian vahva.

Aikakonetta on toivottu vuosisatoja,
armoa on rukoiltu vielä pidempää.

Muistatko hetken kun yksinäisyys iski
öisen roudanlailla ja pyörittelit viisareita
kellon ympäri, armoa et saanut.

Loskakeleistä paahtavaan aurinkoon.
Vuosikierto toteuttaa itseään.
Ihmisen jäädessä paikalleen,
maailma ei jää.

En kerro siitä mitä näen, kerron siitä mitä tunnen.
Kehoani en tunne, tulvaisuuttani en näe.
Mitä lie muut miettivät kun heidän ohi kävelee varjo.
Varjojen valtakunta on täynnä iloista väkeä.

Pyrähdän hetkeen vesisateen herättelemänä,
en tahdo kastua sateessa joten jään odottamaan,
sateen lakkaamista, uutta hetkeä jatkaa matkaa.
Ihoni jokainen solu tärisee kylmästä,
ulkoa palelen, sisältä palan.

Muutama tanssiaskel, muutama raivonpurkaus.
Mitä ikinä olen elämässäni kätkenyt,
ei tule löytymään, ellen kerro sijaintia.

Ahdistus vituttaa.
Seinät eivät anna tarpeeksi tilaa.
Olo on hirveä ja tyhjyys ympäröi.
Vaikutteista kasaan salaisuuksien majan.

Hah, on helppoa kun osaa.
Taitavat eivät alistu,
voittaja ei häviä.
Vituttaako?

Vapisevat kädet eivät pitkään kirjoittaneet.
Kädet odottivat, että ahneus antaa periksi.
Huomiota ne kerjäsivät, eivät ääneen sanoneet.
Kärsivällisesti odottivat, kynän heräämistä.

Tarttuivat toimeen ja piirsivät varoen,
a-kirjaimen, lopun alun merkiksi.
Oli täyttävää, humalluttavaa,
melkein jopa kiellettyä.

Laski kynän, katsoi työtään.
Tyytyväiset sormet kävivät läpi paperin pinnan,
kokeilivat uomaa, jonka hento kynän painallus,
eteenpäin soutava arvoituksen maku oli jättänyt:
Auta minua, en osaa enää kirjoittaa.

Bensan katkuinen rakkaus.
Karvas suudelma,
piikikkäät huulet.
Saanko maistaa taas tuskaasi?
Piehtaroida loassa ja mullassa.
Murenevista unelmista rakensimme majan,
se oli yksinäinen, yhteinen kotimme.

Koti ovellamme ei palanut valo.
Elämässämme ei ollut tervetullutta.
Olimme onnetoman ja onnelisen unelma,
sieluja täynnä uskoa huomisesta,
tyhjyyttä eilisen päivän.
Heikkouteni tuki sinua,
vahvuutesi minut kantoi.
Pääsimme aina puoli matkaan,
muttemme ikinä perille.

Oli kaatuvan osa kaatua.
Murenevan osa murentua.
Heikon heikentyä,
kuolevan kadota,
uskovan pettyä.

Ei syytellä,
muistellaan.
Ei vihata,
kaivataan.
Ei hylätä,
odotetaan.

Katson silmien syvää mustaa ja mietin:
Silmät ovat sielun peili, sanoi joku viisas.
En näe silmissä sielua, en tunne silmissä lämpöä.
Anelevaa paloa, soihtua kuitenkaan en näe.
Silmät hukkuvat sielujen mereen.
Ei vastauksia.
Pelkään olemattomuutta ja huomaan,
kuinka olen paennut ruumiistani.
Päässäni soi laulu, sanoja en voi muistaa.
Kerran osasin sen laulun, lauloin sitä aina,
syksyt muuttuivat valkeiksi,
huulesi olivat siloiset.
Rakkautta mieli kaipaa,
välittämistä,
sinua odottaa.

On kuolematon rakkaus, riipii verille.
Piilossa luolassa lymyää,
hautausmaalla makaa ruumis, vailla eloa,
kuollut.
Pelkään, kaipaan sinun luoksesi.
En uskalla kuitenkaan sitä ääneen sanoa,
tai hiljaa edes miettiä, sillä henkeni karkaa.
Hengityksen tiheys, sykkeen syvyys.
Kuolema avaa silmät, mutta liian myöhään.
Olisipa totuus kertonut minulle syyn ja seurauksen,
olisinpa kuunnellut, kun sydämeni oli vielä tulessa.
Nyt on jäljellä vain hapan maa,
niitetty pelto, kaskettu sydän.
Kuka istuttaisi uuden onnen?
Kuka rakentaisi uuden sielun?

Palaset ovat olemassa.
Osa niistä on karkuteillä.
Sinulla on tärkein,
rakkaus,
ymmärrys.

Tekstin valtameri, raamattu sanaton, uskonto väkivallaton, käsivarsi karvaton.
Kuolema uskollinen odottaja, rikas veljensä pelastaja, valkoinen apina.
Lääkärin lausuntoa vailla tyhjä ja päästä vajaa, pakene komeroasi karkuun.
Ei luottamusta ei pakoilevia katseita. Tunteita ja tupakan tumppeja savuisessa huoneessa.
Odottaa jokaisessa joku jotakin, jossain joillain ikävä sinua.
OVET AUKI HUUDAN SINUA!
Jumala armahda lastasi, silmät verillä etsin katsettasi.
Ristin käteni kuten minulle opetit, verillä ne ovat, itse ne tahrasin.
Metsän synkät varjottavat upottavat kulkijan yöhön.
VITTU !
Purin sydäntäni lastin verran ja anteeksi pyysin.
Minulle ei vastattu.

Uponnut satumaa satuttaa.
Haaveeni haudattu, unelmani särjetty,
kuin ne olisivat oikeita ollut.
Mitä tein väärin ja mitä oikein tein?

Pyysin tuomiota, joka olisi oikeutta.
Mitä sain, ei tyydyttänyt minua.
Kiittämätön, päättämätön, järjetön,
välinpitämätön, valehtelija siis.

Tuntematon sotilas sodassa arkeen pakoilee.
Kiinan malliin kännykkätehtaan hihnalla.
Ei pysy ajatus, ei järjen ääni selitä.
Pelkään, niin minäkin.