13. Päivä

Pelkoa, kauhua, surun murtamia hetkiä.
Toivottomuutta ja synkkyyttä sielussani.
Kunpa voisin taas tuntea tuulen.
Toivoisin, että aurinko taas paistaisi,
tuon harmaan pilviverhon lävitse,
peittelisi minut syleilyynsä
ja täyttäisi toivollaan.

Saatana odottaa kulman takana,
kauhukuvat täyttävät hetken,
painajaisessa on paikkani,
lapsuuteni,
arkeni.
Pirut peittelevät minut siipiensä alle,
peittelevät minut synkkyyteen.
Kurjuus on ainoa tuntemus,
päiväni on yö, tie valoton

Jos olisi rauhan puurokauha,
jokin oikotie onneen,
ei minun tarvitsisi enää helvetissä olla.
Itkeä itseäni uneen,
vaivuttaa synkkyyteen,
turhautua yksinäisyyteen,
kuolla kaipuuseen.

Herään keskellä synkkyyttä,
kävelen läpi mustan usvan,
edessäni aukeaa, synkkyyttä,
pimeydenharso on kasvojeni tiellä.
Tunnelin päässä näkyy valoa.

Löydän itseni ihmisten keskeltä,
he hurraavat minulle.
He nostavat minut ilmaan,
kantaen minut elämän valtaistuimelle.
Kaikki on niin kaunista,
tuoksu on jumalainen.

Vihdoinkin olen vapaa,
en enää riudu kahleissani.
Saan taas tuntea oikean ilon,
maistaa kauneuden, haistaa intohimon.
Kaulaani hiukan kiristää,
jalkani vapisevat.
Kiristän narun tarpeeksi tiukalle,
potkaisen penkin pois jalkojeni alta.